Ajatus lähteä ensimmäiselle retkelle moottoripyörällä vähän Turun jokirantaa pidemmälle syntyi jo edellisenä syksynä. Kärsimättömänä ihmisenä minulla pitää olla aina valmiina jo jokin uusi idea tai tapahtuma mitä odottaa. Kesäloman jälkeen on siis paras aika miettiä seuraavaa kesälomaa jos se vaikka tulisi niin nopeammin.
Minulla on ollut moottoripyöräkortti viisi vuotta. Aikuisena kortin ajaminen ainakin minulle oli paljon odotettua vaikeampaa. Joku voisi ajatella, että pitääkö ensimmäiseksi pyöräksi ostaa iso pyörä, siitä se johtuu. No, kortin ajoin 700 kuutioisella, eikä se ollut yhtään sen helpompaa. Ongelma oli korvien välissä. Jotenkin kaikki tuntui ensin kovin pelottavalta ja vaaralliselta. Viisaammat ihmiset sanoivat sen johtuvan siitä, että aikuinen ajattelee elämää ihan erilailla kuin nuori, joka ei ole oikein vastuussa vielä mistään. Ja varsinkin pienten lasten äidit, kuka hoitaa lasta, jos minulle käy jotain. Voihan tuo pitää paikkaansakin, olen hullumpaakin kuullut.
Yhtään aikaisemmin en olisi ollut retkelle valmis. Nyt oli sen verran harjoitusta ja kilometreja takana, että tunsin olevani taidoiltani sopiva. Mihinkään isoon porukkaan en vieläkään ole valmis, siinä pitää huomioida sitten vielä paljon lisää asioita, enkä halua että kukaan joutuu minua odottelemaan ja varomaan. Mutta kahden pyörän ryhmä on oikein sopiva. Plus kun vielä toisen pyörän kuski sattuu olemaan taidoiltaan ja kokemukseltaan sellainen, että apu on koko ajan vieressä.
Onneksi nykyään pitää ajaa moottoripyöräkortti jokaisen, eikä sitä saa enää automaattisesti. Jos multa kysyttäisiin, jokaisen pitäisi koulutus käydä ennen liikenteeseen lähtöä vaikka kortin olisikin saanut aikoinaan. Aika hurja ajatus, että joku eläkkeellä päättää yhtäkkiä hankkia pyörän ja mennä tonne sekaan opettelemaan.
Sattumalta Vuokatissa oli samaan aikaan tämän vuoden HDCF pääralli. Ensimmäinen rallini oli juhannuksena Ahvenanmaalla, mutta se meni mökissä kipeänä makaamalla. Otimme suunnaksi ensin siis rallin. Ajatus oli todella kaunis ja kirkas lähteä matkaan aamulla aikaisin. Lopulta, kun kaikki oli pakattu niin pääsimme vasta noin viiden aikaan iltapäivällä lähtemään. Tavaraa oli niin paljon, että hyvä kun mopot eivät keulineet. Kaksi viikkoa oli tarkoitus olla matkassa eikä ilmasta ollut mitään tietoa. Samoin välilevytyrä ja sen vuoksi osittain tunnoton vasen jalka tarvitsi telttaelämää varten vähän lisävarusteita.
Vuokatissa oli kaunis ja kuuma ilma. Aika paljon on jo kertynyt tuttuja tässäkin harrastuksessa, ja lisää uusia tuttuja tulee kovaa vauhtia. Hyvällä fiiliksellä kaikki ja rokki soi. En muista koska Suomessa on ollut niin lämpimät luonnonvedet ja täälläkin tuli uitua ihan reippaasti. Eräs herrasmies mietti järvessä miksi hänen varpaansa kelluu, eikä pysy pohjassa. Ajattelin ensin ehdottaa herran useamman promillen humalaa syyksi, mutta hän keksi paremman syyn nopeammin itse. Se oli se, että hänen varpaansa olivat ehkä liian lihavat. Olisin uskonut ilmankin, mutta herra halusi välttämättä näyttää minulle. Luulin olevani kovin rohkeakin tyttö, mutta pikkuhiljaa minulle alkoi selvitä, että kaikki muut ovat alasti järvessä ja saunassa. Tuli vähän olo, että mihin tässä nyt sitten oikein katselisi. Tässäkin mulla siis vielä sitten vähän opittavaa.
Rallin jälkeen matka jatkui ylöspäin. Talvisotamuseo Raatteentiellä, ja Juuso-karhu tulivat nähtyä. Facebookin Puskaparkki- sivulta löysin meille monta kivaa telttapaikkaa yöksi. Jokaisen paikan valitsin järven tai lammen rannalta, niin pesut pystyi suorittamaan siinä. Meillä oli sitä varten ihan hippisaippuaa, ettei edes luonto kärsinyt. Ruoka tehtiin pääasiassa Trangialla, ja kaikki ihan ilman aikatauluja. Aika kivaa.
Olen kuuluisa siitä, että en millään viitsisi mennä tankkaamaan autoa. Ajelen aina tankin niin tyhjäksi, että muita kyydissä jännittää mihin jäädään. Kertaakaan se ei ole vielä loppunut, tuurilla on menty. Jos mahdollisuus kotonakin on, valitsen pihalta sen auton, jossa tiedän olevan tankin täynnä. Ihan kaikki ei tästä tavasta pidä, ja olen joutunut jos jonkinlaisen pilan kohteeksi tästä syystä. Silti ei ole perille mennyt.
Tiesimme, että bensa-asemia ei pohjoisessa niin tiheästi ole kuin alempana, mutta se kuinka harvassa niitä oli, tuli kuitenkin molemmille yllätyksenä. Kun tankit näyttivät jo todella tyhjiltä, pysähdyimme katsomaan kertoisiko netti meille jotain pumppua lähistöllä, pitkälle emme enää pääsisi. Löysimme ajo-ohjeet mahdollisen bensapumpun luokse kahden kilometrin päähän. Se olisi jonkin kyläkaupan yhteydessä. Lähdimme sitä kohti. Paikka tuli yllättäen, ja ajoimme risteyksen ohi. Mieheni pystyi nopeasti kääntymään takaisin, mutta minä arempana menin ensin bussipysäkille ja pysähdyin. Käänsin pyörän ohjaustangon takaisin tulosuuntaan ja olin valmiina lähtemään. Silloin pyörä hyppäsi eteenpäin ja sammui juuri siihen. Tanko linkussa. Bensa loppui. Tämä tapahtui yllättäen, enkä saanut pidettyä pyörää pystyssä. Kaaduin paikallani, mutta keskelle ajotietä. Vasen jalka jäi jumiin pyörän alle. Mihinkään ei sattunut, mutta olin aivan varma, että ennestään jo tunnoton vasen jalka oli nyt varmasti saanut pahan osuman. Koitin nostaa pyörää, mutta se ei liikkunut. Yritin varoa selkääni, enkä vielä yrittänyt kaikilla voimillani. Voi olla, että tuollaisessa tilanteessa ne voimat sitten jostain tulisivat jos mistään muualta ei apua olisi saatavilla. Sanoinkin, että olisin vaikka purrut jalan itse irti.
Siinä ehtii miettimään paljon kun makaa keskellä tietä. Mietin, että kuinka sieltä tulee pian rekka ja ajaa päälle. Päädyn lööppeihin. Jussi oli mennyt jo pumpulle, ja tutki siellä mittaria kypärä päässä. Matkaa oli sen verran, ettei huudot olisi kuuluneet. Sitten keksin soittaa torvea. Soitin erilaisia rytmejä ja eri pituisia painalluksia. Toivoin, että jossain olisi vaikka joku joka kuulisi. Jussi oli kuullut, mutta ensin luuli sitä ääntä räjäytystyömaalta tulevaksi. Onneksi pian tajusi katsoa mistä tuollainen tulee ja näki minut tiellä makaamassa. Otti oman pyöränsä ja lähti kohti. Vasta sitten tuli paikalle myös ensimmäiset autot, molemmista suunnista yhtäaikaa. Jussi laittoi oman pyöränsä minun suojaksi ja tuli auttamaan. Nosti pyörän pystyyn ja minä konttasin tärisemään bussipysäkille. Pyörään ei tullut mitään ja minäkin nousin aika pian pystyyn ja tuntui ettei mikään ollut hajalla. Autoilijat pysähtyivät ja tulivat kysymään olenko kunnossa. Hienoa. Kiitos siitä.
Ensin ajattelin, että minun ajot olivat siinä. Niin paljon pelästyin. Mutta kun heti jatkettiin matkaa ja illalla käytiin asiaa läpi vielä ennen nukumista, tuntuu ettei siitä mitään kammoa jäänyt. Nyt on sekin koettu. Toivottavasti nyt ainakin mopon kanssa opin käymään ajoissa tankilla. Katsotaan.
Tuo oli ainut asia, mikä ei mennyt ihan putkeen koko matkalla. Ilma ei olisi voinut olla parempi. Varusteet olivat hyvät ja riittävät. En ole käynyt Lapissa aikuisena koskaan kesällä. Voi kuinka upeaa siellä oli. Eihän siellä tuollaisia helteitä ole aina, mutta maisemat ovat. Ajon jälkeen kuinka hienoa oli istua kylmä lonkero kädessä keskellä koskea ja katsella kun lohet hyppii ympärillä. Ihan uskomatonta.
Poroja oli paljon ja ne olivat tyhmiä. Jos olisi kisa tyhmimmästä eläimestä, uskoisin niiden sijoittuvan hyvin. Ne eivät sinkoilleet puskista tielle kuten peurat ja hirvet, mutta hengailivat keskellä tietä eikä ollut mikään kiire väistää. Ja aina olivat porukalla juuri kivasti mutkan takana odottamassa. Aikuiset pysyivät paikallaan, mutta vasat olivat intoa täynnä nähdessään moottoripyörän ja alkoivat leikkisästi hyppelemään ympärillä. Katso siinä sitten mihin ajat. Joskus joku poro lähti edellä juoksemaan sellaista siksakkia, ettet varmaan pääse kummaltakaan puolelta ohi. Ei ole ihme, että turistit niiden kanssa niitä kolareita niin paljon ajaa. Nyt kuumana kesänä porotkin etsivät viilennystä mm tunneleista. Se vasta kiva oli törmätä pariin poroon pimeässä tunnelissa.
En mä tiedä miten sitä kuvailisi. Ehkä kuvista saa jotain fiilistä, ehkä ei. Se kaikki siinä ajamisessa. Kun kypärän sisälle tulee meren tuoksu ja katselet korkealta vuorelta alas vuonoon. Se kaikki on vaan niin hienoa. Jos olisi satanut koko ajan, olisin ottanut autojunan kotiin. En ole mikään säällä kuin säällä- ajaja. Tunnelma olisi ollut ihan toinen. Paljon meni moottoripyöriä ohi ja sai mennä. En ollut missään kisassa. Tosin kun yksi pieni auto veti perässään isoa vaunua ja ohitti mut ylämäessä, piti tarkistaa nopeusmittarista olenko edes liikkeessä. Silloin mietin että jos nyt vaikka vähän kaasua väännän minäkin. Mutta kun rauhassa menee omaa tahtia ja pysähtyy keittämään kahvit välillä mihin vain haluaa ja sitten vaan istuu ja ihmettelee hiljaisuutta. On se vaan hienoa vastapainoa kaikelle arjelle.
Hauskaa oli, että ensimmäisen kuningasravun sain lautaselleni Levillä. Kyselin joka paikassa Norjassa, mutta kaikki vaan miettivät että jaa, missähän niitä… Mietin jo, että menen laittamaan rapupikaruokakojun turisteille sinne. Kai se on niille niin tavanomainen juttu, että eivät jaksa sen kanssa hosua. Ja kun pystyvät sen myymään kuintenkin eteenpäin. Kyllä kai sitä varmaan olisi löytynyt jos oikein olisi isommista kylistä etsinyt. Mutta tosiaan luulin, että sitä myydään Norjassa joka paikassa.
Hyvin mä pärjäsin sitten lopulta. Kilometrejä tuli 4000. Enhän mä muuta voinut kuin maata teltassa ja ajaa. Toukokuussa murtunut nilkka ei olisi antanut lähteä mihinkään valtamaan, mutta näinkin nähtiin paljon. Meillä oli paksu ilmapatja teltassa ja Jussi auttoi mua pukemaan ja pyörän selkään. Särkylääke vei kivut. Hyvä, että päätin lähteä vaikka sitä ensin mietin. Monen kuukauden kotona makaaminen ei tee hyvää kenellekään.
Alas ajettiin Oulun ja Kalajoen kautta, rannikkoa siis. Kyllä oli viimeiset sadat kilometrit jo aika tylsää Norjan vuorien jälkeen.
Kiitos jos jaksoit lukea. Seuraavana kesänä taas jonnekin muualle. Mietin, riittääkö rohkeus jo jonnekin vaikka Ranskaan…
mumrocks 